Mutkien kautta himaan - viisi päivää myöhemmin kuin piti - toisaalta tuli nähtyä läheltä sosialismin saavutuksia

Nonni, se meni sitten maamatkaamiseksi.

Tiistaina 20.4. piti olla paluupäivä. Paluupäivän aamuna menimme pakaaseinemme juna-asemalle, aivan kuten sadat muutkin. n. 100-200 metriä jonoa ja tunnelma aavistuksen "virittynyt". Lisämausteen tilanteeseen antoi ranskalaisten junavirkailijoiden lakko, jonka vuoksi luukuilla oli vain kolme virkailijaa. Pääsimme jonotuksen jälkeen luukulle ja kuulimme, että ekat vapaat junaliput on torstaille. Ok, otin käyttöön varman aseen, mairittelun. "Hey, You're the man, show me what you got". Nyt alkoi löytyä paikkoja, jo saman aamun junaan. Saimme liput koko matkalle Sveitsin Baseliin asti. Jep jep!

Nyt sitten viidellä junalla Baseliin. Päätimme kuitenkin yöpyä Ranskan puolella Mullhousessa. Eka hotelli oli täynnä, tokassa "hotellissa" tärppäsi. Tosi kämänen luukku. Varustukseen kuului tuhkis sängynpäädyssä.

Olimme jo funtsineet, että ostamme auton Saksasta joten jouduimme luukuttamaan jo yöllä Mullhousessa rahaa seinästä. Tämä siksi ettei nostoraja ylity seuraavana päivänä. Mielenkiintoista vetää isoja laukkuja perässä pimeillä sivukujilla muutama tonni massia povarissa.

Aamulla junalla Baseliin ja sieltä Freiburgiin Saksaan. Yksi vaihto tehtiin juosten edelleen jättilaukut peräkärryinä. Jouduin vastaamaan konnarin lähtövislaukseen vislaamalla ja stoge venttas meitä! Ehdittiin.

Olin tsekannut netistä mobile.de sivuilta Freiburgista sopivat autot. Muutama hyvä vaihtoehto oli tarjolla. Mailailin myyjärouvan kanssa ja sovittiin puhelimessa, että hän tulee hakemaan meidät autolla asemalta. Frau tulikin ja ajoimme hänen kotiinsa. Tulkiksi tuli naapurin hyvin englantia puhunut Herr. Ford Fiesta 2005 1.4 osoittautui 50 000 km ajetun auton veroiseksi myös livenä. Siitä kaupat tinkimisen jälkeen ja kättä päälle.

Lähdimme kilvittämään auton vakuutustoimiston kautta. Kaikki sujui uskomattoman tehokkaasti ja nopeasti. Frau oli meidän apuna virastossa.

Ilman navigaattoria jouduimme heittämään muutaman kunniakierroksen Freiburgissa, ennenkuin pääsimme matkalle kohti Nurnburgia. Marssivauhti motarilla on sikakova tai nolla: pari kertaa oli liikenne totaalisen seis kammokolareiden takia. Noissa vauhdeissa kun mällätään, ei selvitäkään ihan pikkuluntuilla.

Pääsimme viimein Nurnburgiin, jonne olimme sopineet tällit LVI-työharjoittelussa olevan tuttavaperheemme nuorukaisen Ronin kanssa. Roni oli meitä vastassa kaverinsa Erkin kanssa päärautatieasemalla. Kävimme yhdessä Burger Kingissä ja tsekkaamassa nuorten miesten asuntolan. Oli kiva nähdä ja jutella, ilmeisesti puolin ja toisin. Kuvassa herrat asuntolansa edustalla.

Seuraava yö Nurnburgissa ja aamulla suoraan navigaattorikauppaan. Johan alkoi tiet löytyä helpommin.

Jossain vaiheessa aloin ihmetellä rakennusten yleistä huonoa kuntoa ja raunioita keskellä kaupunkeja. Mitäs tämä, niksmannithan on perin pedantteja ympäristöstään. Nurnburgin vanha kaupunkikin oli aiemmin pommitettu atomeiksi, mutta nämä oli kunnostaneet sen samanlaiseksi kuin ennen sotaa. Mutta mikäs ihme täällä oikein oli? Ach so! Olimme tulleet entiseen itä-saksaan. Yli 20 vuotta ei riitä korjaamaan sosialismin aiheuttamaa kurjuutta.

Itä-Saksa oli sosialistisen leirin mallimaa. Miettikää lähtökohtia, sama kansa, samat olosuhteet ja lopputulos: keskieurooppalainen kehitysmaa. Pyydän tässäkin yhteydessä anteeksi, että olemme olleet aikanaan hiljaisesti hyväksymässä tätä kammottavaa kurjistamista. Suomessa ei saanut sanoa sosialismista poikkipuolista sanaa, vaan piti ääneen ihmetellä kuinka hienoa ja tasa-arvoista itäblokissa kaikki olikaan. Olin joskus jossain Neuvostoliiton vastaisessa tapahtumassa 80-luvulla ja SuPo keräsi meidän nimet ylös...

Sodan jälkeen liittoutuneet veivät saksalaiset katsomaan filmejä keskitysleirien kammottavuuksista ja valvoivat ettei kukaan ummistanut silmiään esityksen aikana. Oikein. Kukaan ei voinut sanoa, ettei olisi tiennyt tämän jälkeen noista hirmuteoista.

Nyt voitaisiin tehdä vastaava esityskierros: suomettumisen ajan pahimmat sosialistit (joita vieläkin on päättäjien joukossa paljon) pitäisi viedä kunnolla tutustumaan tähän kurjuuteen, jota he olivat silmät palaen edistämässä. Kiertoajelu pahimmissa paikoissa ja paikalliset ihmiset kertomaan sen ajan jokapäiväisestä elämästään esimerkkejä.

Voi vaan kuvitella miten luonnonsuojelu tms. seikat olivat näissä oloissa mitättömiä sivuseikkoja, kun kamppailtiin jokapäiväsestä leivästä. Omakotitalot sosialisoitiin usealle perheelle, ne rapistuivat hoidon puutteessa kun ei ollut pennin mynttiä omia varoja kiinni. Useammin ihmiset ajettiin elementtikerrostaloihin, koska se on sosialismin perusperiaatteiden mukaista tasapuolista asumista.

Teiden kunto oli karmea, paikkaukset oli tehty miten sattuu koska työnlaadulla ei ole merkitystä. Sama liksa tulee kaikille, teet työsi huonosti tai hyvin.

Päästiin Puolaan, jossa liikennekulttuuri oli mallia "jokamiehenluokan kisa". Taajaman liikennemerkki tarkoitti sitä, että matka jatkui samalla nopeudella (yli 100 kmh), mutta nyt edessä on mahdollisesti shikaaneja, joko paikallaan olevia tai eläviä. Puolan cannonball-race selvitettiin yhdessä päivässä. Hotellissa näin unta, että väistelin autolla kuoppia. Ai niin, ennen nukkumaan menoa tsekkasin hotellilla puolaksi dubattua Van Dammea ja join kaljaa joka maksoi 35 snt / 0,5 litran tölkki.

Aamulla Augustonowista (?) liikkeelle ja samaa kyytiä Liettuan, Latvian ja Viron läpi Tallinnan lautalle. Ehdimme klo 21:00 lautalle ja olimme 23:30 himassa.

5 junamatkaa, yksi auton osto, yli 2500 km ja 5 päivää.

Hesarin kaikkitietävä toimittaja huvittuneena vähätteli ihmisten kokemuksia vastaavilta matkoilta kolumnissaan 24.4. Jos funtsii mitä kaikkea joutui kokemaan tän matkan aikana ja lisäksi yksityisyrittäjänä ei päässyt duuniin viiteen päivään, voi sanoa että kaikkitietävä toimittaja voi milloin vaan testata saman kuvion. Laitetaan siihen muutama tuhat kanssa matkustajaa skabaamaan samoista resursseista. Ja kansalaispalkkaa tai muuta taikinamössön perusteetonta etua ei tuu seinästä.

Hyvä auto saatiin ja juomat nuoren miehen yo-juhliin. Ei sitä silti joka viikko tällaistä reissua tekis.